Mitä Olisi Tapahtunut, jos Hitler OLISI KUUNNELLUT Kenraalejaan? | Se Olisi Voinut Muuttaa

Tutustu ennennäkemättömiin ja harvoin julkaistuihin valokuviin Berliinin taistelusta vuodelta 1945, jotka on koottu ainutlaatuiseksi kokoelmaksi historian ystäville. Yli 200 historiallista valokuvaa vie sinut kolmannen valtakunnan viimeisiin päiviin ja näyttää kohtauksia, joita dokumenteissa nähdään vain harvoin. 🔥 Tutustu kokoelmaan nyt ja näe Berliini 1945 ennennäkemättömällä tavalla: https://derkommandant.com/fi Toisen maailmansodan aikana Adolf Hitler ei ollut vain Saksan poliittinen johtaja: hän sekaantui myös yhä enemmän sotilaallisiin päätöksiin aina sellaisten operaatioiden suoraan johtamiseen, jotka normaalisti olisivat kuuluneet hänen kenraaleilleen. Komentajat, kuten Heinz Guderian, Erich von Manstein, Gerd von Rundstedt tai Erwin Rommel, törmäsivät eri aikoina hänen käskyihinsä ja kieltäytymiseensä sallia tiettyjä perääntymisiä. Tämä nostaa esiin yhden sodan suurista vaihtoehtoisista skenaarioista: mitä olisi tapahtunut, jos Hitler olisi antanut suuremman vapauden ammattimaisille komentajilleen? Olisiko Saksa voinut muuttaa konfliktin tulosta vai olisiko se vain viivyttänyt tappiota, joka tietyssä vaiheessa oli käytännössä väistämätön? ​Yksi tärkeimmistä tapauksista tapahtui itärintamalla. Hitler vaati toistuvasti asemien pitämistä silloinkin, kun suuria yksiköitä uhkasi saartaminen. Stalingradista tuli kuuluisin esimerkki: kun Friedrich Pauluksen 6. armeija saarrettiin marraskuussa 1942, Hitler hylkäsi perääntymisen ja käski pitää kaupungin, samalla kun Luftwaffe yritti huoltaa joukkoja ilmasta. Muina aikoina saksalaiset kenraalit puolustivat joustavampaa strategiaa, joka perustui hallittuihin perääntymisiin, voimien keskittämiseen ja vastahyökkäyksiin. Jos he olisivat saaneet enemmän vapautta, Wehrmacht olisi mahdollisesti säästänyt enemmän sotilaita ja materiaalia, mikä olisi tehnyt neuvostojoukkojen etenemisestä paljon kalliimpaa. Mutta tämä ei olisi ratkaissut perustavanlaatuisia ongelmia, kuten Neuvostoliiton kasvavaa teollista ja inhimillistä ylivoimaa. ​Lännessä oli myös syviä näkemyseroja. Ennen Normandian maihinnousua Rommel piti välttämättömänä liittoutuneiden voittamista välittömästi rannoilla, kun taas muut komentajat pitivät parempana säilyttää merkittäviä panssarireservejä sisämaassa suuren vastahyökkäyksen käynnistämiseksi. Saksan komento-rakenne päätyi olemaan sekava kompromissi, jota pahensi Hitlerin henkilökohtainen auktoriteetti joihinkin Panzer-reserveihin. 6. kesäkuuta 1944 tapahtuneen maihinnousun jälkeen Hitler vastusti jälleen strategisia perääntymisiä, jotka olisivat voineet pelastaa saksalaisia yksiköitä tuholta. Joustavampi sotilaallinen johto olisi todennäköisesti monimutkaistanut liittoutuneiden sotaretkiä, mutta Saksa kohtasi edelleen ilma-, teollisuus-, logistiikka- ja materiaali-ylivoimaltaan valtavia vihollisia. ​Siksi se, että Hitler olisi kuunnellut enemmän kenraalejaan, olisi voinut muuttaa lukuisia taisteluita, mutta on paljon vaikeampaa väittää, että se olisi muuttanut sitä, kuka sodan voitti. Saksalaiset kenraalit itse tekivät merkittäviä virheitä eivätkä muodostaneet yhtenäistä rintamaa: he olivat usein eri mieltä siitä, mitä strategiaa seurata. Pragmaattisemmin sotilaallisesti johdettu Saksa olisi ehkä välttänyt Stalingradin kaltaisia katastrofeja, säilyttänyt enemmän voimia ja pitkittänyt tiettyjä sotaretkiä. Kuitenkin erityisesti Yhdysvaltojen liittymisen ja Saksan Neuvostoliiton tuhoamisessa kokeman epäonnistumisen jälkeen resurssiero muodostui erittäin vaikeaksi voittaa. Mielenkiintoisin kysymys ei siis ole se, olisivatko paremmat päätökset tehneet Saksasta automaattisesti voittajan, vaan kuinka paljon sodan kesto, hinta ja kehitys olisivat muuttuneet, jos Hitler olisi sallinut kenraalleilleen suuremman vapauden sen johtamisessa.